*

Aku Kopakkala

Lääketiede terveysriskinä

 

 

HS:n artikkeli 29.1 : ”Lääkäri kyllästyi tekemään terveistä sairaita” oli tervejärkinen tuulahdus medikalisoituvaan maailmaan. Siinä kerrottiin asiantuntijalääkäri Iris Pasternackista, joka ei halua tulkita tavallisia vaivoja sairauksiksi.

Hänen kritisoimansa ylidiagnostiikka, sairauksien riskien hoito ja terveyshysteria ovat menneet pitkälle. Ne ovat merkittävä kansanterveyshaaste, joka on johtamassa kansantaloutta umpikujaan.

Pasternackin mielestä syynä on kehittynyt teknologia, lääkäreiden kunnia ja lääketeollisuuden edut, tässä jarjestyksessä.

Kehon pulmissa voidaan yleensä löytää mitattavia tekijöitä mihin arvio vaivasta perustuu. Keskustelua käydään sitten poikkeavan arvon merkityksestä. Kuten vaikkapa kolesterolikeskustelusta tiedetään, tiedeyhteisön ja lääkärikunnan näkemykset eri mittausarvojen merkityksestä ovat monenkirjavia.

Lääketeollisuuden näkemyksellä on kuitenkin taipumus tulla vakiintuneeksi käytännöksi. Sen resurssit vaikuttaa ovat suuret ja kanavat lääkärien suuntaan vankat. Tutkimustuloksiin tuijottavat lääkärit ajetaan valtavirrasta ja leimataan fanaatikoiksi.

Tämä on muuttumassa kuten Pasternackin ulostulokin osoittaa.

Mielen vaivojen kanssa tilanne on ikävämpi. Mielen pulmissa ei ole fyysisiä mittareita. Kehossa ei löydy mitään muutoksia joilla voisi tunnistaa masennuksen, ADHD:n tai skitsofrenian. Ne tulkitaan henkilön kertomuksen ja tulkitsijan näkemyksen avulla. Mielen vaivojen diagnostiikka onkin ollut aina vallan mielivaltaista.

Diagnoosit ja poikkeava käytös ovat saaneet varsin erilaisia muotoja kulttuurista ja ajasta riippuen. Tanssimania, nostalgia, fuuga ja hysteria ovat olleet omien aikojensa epidemioita siinä kuin nykyiset masennukset ja ADHD:t.

Mielenvaivoista kärsivät ihmiset kärsivät. Heidän kehoaankin sattuu ja sen rytmit ovat epäjärjestyksessä. Heidän kärsimyksensä laajenee lähipiiriinkin. Kärsimykseen ei nykyään saa tukea keltään ellei sitä ensin tulkita sairaudeksi. Sairaus puolestaan johtuu jostain näkymättömän pienestä poikkeamasta kehossa. Tällaiselle sairaudelle ihminen ei taas voi itse mitään.

Elämän takaiskut jalostuvat näin siististi kroonisiksi mielenterveyspulmiksi ja F diagnooseiksi. Kismittävä hankaluus, että mitään taudinaiheuttajaa näissä ei oikeasti kehossa ole havaittu, unohdetaan.

Psyykkisten häiriöiden, mielisairauksien hoitotulokset ovat huonontuneet viimeisten sadan vuoden aikana. Vastaavaa ei taida lääketieteen piiristä löytyä. Olisiko tässä peruste melko radikaaliinkin uudelleen arviointiin?

Lauantaina 7.2.teemasta Lääkettä, terapiaa vai jotain aivan muuta? - keskustelevat kanssani kolme arvovaltaista psykiatria Claes Andersson, Ben Furman ja Antti S. Mattila. Kokopäivän tilaisuus Sibeliuslukiossa on loppuunmyyty, mutta palaan asiaan

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Taisto Merilä

”Diagnoosit ja poikkeava käytös ovat saaneet varsin erilaisia muotoja kulttuurista ja ajasta riippuen.”

Tieteellismielisten suusta kuulee usein, että ihmisen tuntemukset ja kokemukset eivät ole totta, ellei niitä ole tieteellisesti todistettu, vaikka asia on tietenkin täsmälleen päinvastoin: vain ja ainoastaan sillä, miten yksilö esim. jonkin hoidon kokee on merkitystä. Lääketieteessä, erityisesti lääkkeiden suhteen, todellisuus on kohtalaisen hämärää, kuten kuka tahansa tunteva ja omilla aivoillaan ajatteleva olento, varsinkin jos on jotakin lääkettä käyttänyt (ja vieläpä lukenut tuoteselosteen), voi todeta. Lääketeollisuuden toimintaa tarkastellessa kysymys ei sitten olekaan enää vain tieteellisyyden epäluotettavuudesta tai tietämättömyydestä, vaan ahneudesta ja korruptiosta, jossa ihmisten terveydellä ei ole mitään merkitystä.

Suosittelen lukemaan esim. Peter C. Götzschen kirjan ”Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus”. Tosin, jos olet lääkäri, ja haluat säilyttää uskomuksesi, että kaikki mitä sinulle on lääkkeistä opetettu, on totta, niin siinä tapauksessa mieti kahdesti oletko valmis ottamaan vastuun työstäsi ja samalla tutustumaan hieman itseesikin – mitkä kysymykset luulisi järkevässä maailmassa olevan kaikille ensisijaisia, mutta normaalien ihmisten maailmassa ne ovat peräti tuntemattomia. Onhan se tietysti pelottavaa puuhaa sorkkia omaa identiteettiään.

Psyyken alueella ei voi oikeastaan edes diagnosoida muita kuin itseään – ja sen jälkeen muiden diagnosoiminen (jos sille on tarvetta) on korkeintaan suuntaa antavaa, koska parantavat voimat ovat poikkeuksetta jokaisen itsensä sisällä (materian tuolla puolen, kuten kaikki ns. hyvä, kestävyydestä puhumattakaan, luonnollisesti on), elikä päinvastaisessa suunnassa, kuin mihin lääketiede tulkintansa perustaa. Ihmiskunta ei herää mielialalääkkeiden avulla.

Kommentin alussa olevaan lainaukseen palatakseni, niin kannattaa katsoa myös sitä mihin ns. normaalit ihmiset aikansa ja energiansa käyttävät, ja kuinka paljon energiaa menee esim. erinäisten sovinnaisten kulissien ja käyttäytymismallien ylläpitoon, hyväksyttävyyteen ja toisaalta itsekorostukseen – ja sitä, mistä tuo energia voi kenties olla pois, ja voisiko sitä käyttää tai suunnata johonkin muuhun ja jotenkin rehellisemmin.

Ville Karppinen

Kausaliteetin kannalta masennuslääkkeet ovat aina ongelmallisia, koska yleensä sairauksien hoidossa hoidetaan seurausta, eikä syytä (sen takia, ettei syytä ole pystytty selvittämään nykylääketieteessä). Lääkkeiden hyväksi on todettava sen verran, että tutkimustulokset kertovat niiden toimivan kohtalaisen hyvin vaikeampien masennustilojen hoidossa - joissa luonnollisesti välittäjäaineiden epäbalanssi on todennäköisempi.

Trauma/suruperäistä masennustahan ei pitäisi edes yrittää hoitaa ilman terapiaa, vaikka lääkityksestä voikin olla hieman apua; näissä tapauksissa on kuitenkin mahdollisuus tarttua alkuperäiseen ongelmaan, olkoonkin se sitten lopulta ajatusmaailman vinoutta metafyysisesti, tai hermovälityksen fyysinen ongelma, jota aivot pystyvät todennäköisesti itsekin korjaamaan, kunhan kokija on lopullisesti tietoinen syystä.
Lääkäreiden vastuu näiden tulkitsemisessa saattaa olla kohtuutonkin, koska trauma ja suru voivat myös laukaista masennuksen, jonka syytä on mahdotonta tietää. Tätä taustaa vasten mielialalääkkeiden änkeminen jokaiselle lienee ainoa mahdollisuus, jolla "epidemiaa" voi edes yrittää hillitä.

Koska järjellinen testaaminen ja tutkimus ovat tiukasti sidottuja markkinatalouteen, ei ole odotettavissa, että mikään yksityisellä rahalla toimiva yhtiö toisi uusia vaihtoehtoja, kuin muiden tuottavien lääkkeiden tavoin. Jos yksilö itse haluaa testata vaihtoehtoja, ovat ne äärimmäisen vähissä. Käytännössä tämä tarkoittaa huumausaineeksi luokiteltavien aineiden testaamista (vaikutusmekanismi on tosin samoihin välittäjäaineisiin kohdistuva, kuin lääkkeissäkin), kääntyä uskon puoleen, tai vaan odotella ihmeparantumista. Koska nämä vaihtoehdot eivät yleensä käy, lähes kaikki ilmoittautuvat lääkeyhtiöiden ja valtioiden koekaniineiksi, koska se on ainoa järkevä mahdollisuus.

Ylemmän osion pääasiallinen pointti on tämä; Sen sijaan että valitetaan lääkkeiden tehottomuutta ja epäluotettavuutta, ulostulojen pitäisi antaa muita vaihtoehtoja - ja niitä on näkynyt todella vähän. Tietoisuus ongelmista ei ratkaise mitään, vaikka voikin osaltaan olla työntämässä yksilöitä kehittämään parempia ratkaisuja, mutta yksilöt jotka ovat kykeneviä sellaiseen, ovat taasen hieman turhan harvassa.

Itse lähtisin kehittämään asioita esim. siten, että BDI-testi poistettaisiin käytöstä ja luotaisiin syväluotaavampi ja Suomalaiseen mielenmaisemaan erityisesti kehitetty testi diagnosoida masennusta. Ei luulisi olevan ylivoimainen tehtävä jollekin tutkijajoukolle.
Kokeellisia hoitomuotoja tulisi tukea, suosia ja tarjota, jos yksilö on niihin halukas - tämä voisi auttaa jossakin vaiheessa myös Suomen lääkeyhtiöitä taloudellisesti ja koska joka tapauksessa olemme koekaniinien sukupolvi, niin samantien voitaisiin testata laajemmella skaalalla.
Terapian saaminen pyydettäessä pitäisi olla taattua ainakin nuorille ihmisille ja mieluummin toteutettaisiin enemmän kuin yhtä psykoterapian alalajia, jos ensimmäinen ei tunnu luovan toivottua vaikutusta.

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

On diagnooseissa se hyvä puoli, että oikealla diagnoosilla saa palkallista sairauslomaa ja voi päästä sairauseläkkeelle.

Ja viime kädessä vakuutuslääkäri tietää.

Toimituksen poiminnat